Haluaisin todellakin tietää mitä entisen päässä pyörii. Kun hänet jätin, hän halusi olla ystävä, sitten hän taas vihasi minua, ystävä, vihasi, ystävä, vihasi. Ja siihen vihaamiseen se jäi noin puoleksi vuodeksi. Joskus jotain harvaa juteltiin galleriassa/viesteillä ja melkein aina ajauduttiin riitaan, vaikka kuinka kiltti olin.

Parin kuukauden yhteydenpitolakko ja nyt, ehkä viikko sitten, hän alkoi lähetellä viestejä. Ihan sellaisia normaaleja, kun hän seuraa halusi. Viime viikon ajan pidimme yhteyttä ja kaikki sujui aivan loistavasti, avauduin nykyisestä ja vaikka mistä hänelle ja hän kuunteli, eikä haastanut riitaa ollenkaan.
Eilen hän taas lähetteli viestejä ja puhuin jotain nykyisestä ja siitä miten hän on niin rakastunut jne. Ja sitten hän alkoi puhua, että hänellä meni aina hermo siihen, että MINÄ halusin kokoajan huomiota ja aloin vinkua jos en sitä heti saanut. Muistan, että hän siitä minulle joskus viime keväänä jonkun riidan mukana huusikin, että se on minun vikani, ettei hänellä ole ystäviä. Mutta silti.. Ei sitä ollut kiva kuulla.

Sitten hän puhui siitä, miten hän ei tunne enää minua sellaisena kuin tunsi silloin kun minuun rakastui. Että elän vain hänen muistoissaan ja päänsä sisällä. En tiedä, yrittikö hän vain satuttaa minua noilla asioilla, mitä sanoi, vai halusiko vain avautua. Haluan uskoa, että hän halusi avautua, mutta aivojeni se osa, joka käsittää kaikki muistot, sanoo, että hän haluaa vain satuttaa sanomalla noita juttuja.

En todellakaan ymmärrä, miksi miehet kuvittelevat osaavansa ostaa lahjoja. Onko se niin vaikeata kuunnella ja KYSYÄ naiselta itseltään, että mitä HÄN haluaisi? Ilmeisesti on. Olen sanonut entiselleni ja nykyiselleni ehkä noin tuhat kertaa, mitkä ovat minulle tärkeitä asioita ja mitkä minua kiinnostavat, mutta silti sitä ei voi painaa kaaliin. Ja ei, en ole vihjaillut hienovaraisesti tyyliin "Olisipa kiva tuollainen ja tuollainen ja se ja se.. Harmi kun ei ole varaa." Olen sanonut suoraan, että minua kiinnostavat asiat a ja b, x ja y. Ja SILTI sitä on niin vaikea ymmärtää.

Halutaan käyttää vähän luovuutta. "Tästä se minun kultamussukkani VARMAAN pitää" NO EN HELVETISSÄ PIDÄ. Miehen aivot eivät ole samanlaiset kuin naisen, joten miksi ihmeessä edes yrität keksiä mikä minua miellyttäisi, kun pääsisit paljon helpommalla kun vain hieman KUUNTELISIT minua.

Minusta se on lähinnä osoitus piittaamattomuudesta, että pitää itse keksiä mitä toiselle antaa, vaikka toinen on selkeästi kertonut mitä haluaisi.
Miehet; TE ETTE OSAA OSTAA LAHJOJA.

Olen mustasukkainen. Pelkään vain olla niin paljon yksin. En kestä jos nykyinen löytää jonkun toisen. En kestä jos nykyinen edes puhuu muille tytöille. En kestä jos nykyinen edes katsoo jotain tyttöä normaalia pitempään..
Pitäisikö miun hankkiutua hoitoon? KYLLÄ. Mutta eikö kaikki ole joskus yhtä sairaalloisen mustasukkaisia? Minä vain olen ainoa, joka myöntää sen.

On kaksi vaihtoehtoa.

1. Kerron mustasukkaisuudestani ja nykyinen suuttuu ja olen kusessa ja mikään ei ole hyvin missään suhteessa.

2. En kerro mustasukkaisuudestani ja nykyinen ei suutu. En ole kusessa, mutta mikään ei silti ole hyvin missään suhteessa, paitsi SUHTEESSASUHTEESSA, eli siis parisuhteessa.

Kumman siis valitsen? Oletettavasti menen enttententtenillä ja päädyn numero kahteen. Damn! Rakastan draamaa. Tai siis, rakastaisin. Jos valitsisin ykkösen. Mutta sitten olen kaikkien mielestä hullu, ja kukapa sellaista haluaisi.

Oletettavasti minulla on myös pian muita huolia, nimittäin syömishäiriö. Olen mielestäni äärettömän lihava ja haluan laihtua. Paastoan ja ahmin, paastoan ja ahmin. Joskus oksennan. Ja haluaisin vain laihtua. N. 7 kg ja olisin onnellinen. Tai ehkä 10..

And I'm not jealous, no I'm not
I just want everything she's got
You look at her so amazed
I remember way back when you used to look at me that way

Tell me what makes her so much better than me
What makes her just everything that I can never be
What makes her your every dream and fantasy
Because I can remember when it was me

Tänään siitä olisi kaksi vuotta. Kun aloin seurustella entisen kanssa. Tekisi mieli muistella vanhoja, mutta en halua. En pysty.
Ehkä joku päivä vielä.
Viimeistään vuoden päästä.

Mutta koskaan en unohda, siitä olen varma. Vaikka se toinen unohtaisikin mun sukunimen ja kaiken.

Sattuu.

Näin viime yönä unta entisestä. Siinä hän oli ihana ja mukava ja sellainen kuin muistan hänet seurustelumme alkuajoilta. Sellainen, kun hän rakasti minua. Kun heräsin aamulla, itkin. En kestänyt ajatella sitä millainen hän oli, häntä. Oli aivan kamala ikävä ja tuntui että pää halkeaa. Nukuin lisää, koska olen "kipeä" ja se helpotti. Vähän. Mutta koko asia säikäytti minua lähinnä siksi, että olin kuvitellut päässeeni jo kaiken yli. Ehkä en koskaan pääsekään. En tiedä. Oli vain sellainen olo, että haluan hänet takaisin. Takaisin ne hyvät ajat.
Tietysti myös rääkkäsin itseäni ja katselin vanhoja kuvia, joita en ole osannut poistaa. Kai pitäisi, mutta en pysty. Liikaa muistoja.

Koko päivän olen jutellut nykyisen kaverin kanssa. Pelottavaa, mutta pakko myöntää, että alan pitää hänestä. Sellainen rento ja hauska ja niin. Ja kun hän kertoi, että on hänen mielestään helvetin söpöä, että tytön ilme näyttää ":3", niin yritin vain jotenkin itsestään tehdä sitä ilmettä.
Juttelin hänen kanssaan paljon nykyisen ja minun suhteesta ja tuntui hyvältä avautua. Silti vähän pelkään, että hän kertoo nykyiselle, mitä kaikkea olen puhunut, koska tiedän ettei hän pitäisi siitä. Se satuttaa, koska itse olen niin avoin ja tykkään puhua ihmisille vähän kaikesta. Mikään ei nolostuta tai mikään ei hävetä.