Tässä sitä ollaan. Taas uuden blogin kimpussa, vannoen, että en ikinä näytä tämän sisältöä tietoisesti kenellekään. Mikä ajoi mut tähän? En itsekään tiedä. Yksinäisyys? Voi olla.
Pelkään järjettömän paljon, että jos paljastan tänne ne oikeat tunteet ja ajatukset, mitä omistan, joku vielä löytää tämän, joku jonka ei pitäisi löytää, ja menetän ne ihmiset, joille niin kovasti esitän, ikuisiksi ajoiksi. Miksi sitten kirjoitan tätä? Koska en keksi muuta ratkaisua. Jossain vaiheessa tulee se raja, että haluaa purkaa jotenkin päätään johonkin. Tiedän etten voi tehdä sitä paperille kirjallisesti, koska jostain joku ne jutut kuitenkin esiin kaivaisi, kuten aina. Joten päädyin tähän, koska järkipuoleni sanoo, että kukaan ei saa koskaan tietää, jos en itse kerro.
Silti se toinen puoli pelkää. Se, joka pelkää kaikkea mahdollista. Ikkunoita, pimeää, sängynalusia.. Se, joka ei vain ole normaali.

En tiedä kauanko jaksan pitää tätäkin yllä, mutta jos edes hetken, ja jos se mitenkään voi helpottaa mun oloa, se on sen arvoista. Sitten se voi vain kadota jonnekin bittiavaruuteen, jos löydän paremman tavan purkaa ajatukseni.

Kaksi asiaa lupaan itselleni (ja tälle blogille) heti kättelyyn
1. Olen täysin rehellinen. En yritä kaunistella mitään, vaan kerron kaiken kuten oikeasti ajattelen. Kai se voi aluksi olla vaikeaa, mutta kai siihenkin harjoittelemalla oppii.
2. Jos en ole rehellinen, jos huomaan itseni huijaamasta itseäni omassa päiväkirjassani, jätän koko homman. Ei se silloin ole enää sen arvoista. Silloin tämä blogi ei toteuta sitä mitä halusin alunperin sen toteuttavan.

Welcome.